- Mitä eikö kukaan mun kavereista muutakaan meidän kotiin, kun me lähdetään Itä-Timoriin?, hän kysyy käheä ääni särkyen.
- Ei muuta, mutta me saadaan sitten uusi koti sieltä Dilistä. Ei tarvitse olla surullinen. Saat varmasti uusia kavereita ja siellä on ihanan lämmintä.
Ihan heti suru ei haihdu lapsen kasvoilta. En ehkä osaa olla lohdutuksessani niin uskottava. Totuus on, että minuakin jännittää jättää oma rakkaaksi käynyt koti, päiväkodin turvallinen, aina iloinen ja arkea tukeva henkilökunta. En ole niitä tyyppejä, joille lasten kanssa kotiin jääminen olisi ollut luontevaa ja pullantuoksuista kotoilua eivätkä hermoni veny piimän tavoin.
Tiedän, että uudessa maassa ja tilanteessa tulee rakentaa rutiinit, etsiä uusia tuttavia ja leikkikavereita. Yritän suhtautua luottavaisesti. Asiat järjestyvät ja lapset sopeutuvat. Olemme kuulleet, että Dilissä on lastenkerho, jossa voi askarella, leikkiä ja saada ystäviä.
Seuraavassa hetkessä toinen lapsi kertoo jo hoidossa riemuissaan kavereille:
- Me muutetaan Itä-Timoriin. Äiti, mennäänkö me sinne laivalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti