Feliz Pasqoa

Pääsiäistä vietetään Dilissä noin puolentoista viikon ajan. Kadulla sen vietto näkyy kyllä oikeastaan vaan hiljentyneenä kaupantekona ja liikenteenä. Palmusunnuntaina paikalliset kantoivat, mitäpä muutakaan kuin palmunlehviä, kirkkoon. Osa oli koristeltu ja punottu hienosti, ihan kuin siellä Suomessa lasten virpomisvitsat. Pitkäperjantaina taas kiivetään aikaisin aamulla kukkulalle, joita Dilissä on kaksi: Cristo Rein Jeesus-patsaalla ja sitten Comoron lähiössä (jossa iso osa dililäisistä asuu) on joku toinen mäennyppylä. 

 

Me valitsimme Cristo Rein ja kävimme paikan päällä katsomassa, mitä kiivetessä kuuluu tehdä. Havaintojemme mukaan osa porukasta kiipesi patsaalle ihan samanlaiseen turistityyliin kuin mekin (kamera kaulassa tai vielä useammin kännykkään puhuen) ja osa taas lauloi virsiä ja sytytteli kynttilöitä. Tänä iltana yhdeksän aikaan on varsinainen pääsiäiskirkko, joka jää meiltä kokematta, koska auto on rikki ja pimeän aikaan taksin saaminen on mahdoton tehtävä. 

Lapset kaipasivat munien piilotustraditiota. Täällä ei myydä suklaamunien lisäksi myöskään tipukoristeita. 

Kupanghavaintoja

Vietimme reissullamme Kupangissa pari yötä. Havaintojemme perusteella kaupunki ei ollut erityisen kiehtova. Katukuva oli yhtä likainen kuin Dilissä eikä oikein mitään nähtävää. Shoppailukin näytti olevan yhden tavaratalon, hypermarketin ja muutaman paremman liikkeen varassa. Olimme kuitenkin innoissamme, kun saimme hankittua muutamia kesävaatteita jo lähes puhki kulutettujen tilalle. Perheen miesväki kävi tutustumassa tavaratalon pelihalliin, missä hallitsi kaoottisen kamala äänimaailma. Jos peleissä pärjäsi, sai kuponkeja, joilla pystyi lunastamaan tiskiltä karkkia.

Liikenne oli kaaottisemman oloista: mopoja oli enemmän ja niillä ajettiin kreisimmin. Ilman kypärää ajajia näkyi enemmän kuin Dilissä. Kupangissa ei ole turisteja eikä  oikein mitään muutakaan kansainvälistä meininkiä. Majapaikkamme Hotel on The Rock oli kyllä siisti, uusi ja hieno: mahtavat valtamerinäköalat ja kunnon uima-allas. Jopa kuntosali löytyi, vaikka jäikin tällä kertaa käyttämättä. Parasta meille oli kunnon yöunet viiden tunnin automatkan jälkeen.

Nemberelan lumoissa

Lomamuistelukuvia Pulau Roten saarelta, Länsi-Timorista. Saari, kuten Länsi-Timorikin, kuuluu Indonesiaan.

Nemberalan hienoin rantaterassi ja ainoa.

Ensimmäisen majapaikan portailla.

Rantakuja

Onkohan täällä tehty se maisematapetti? 

Tien päällä ja tullissa

Matkasimme lomalle Länsi-Timoriin Indonesian puolelle. Ensin autolla Kupangiin (Länsi-Timorin pääkaupunki) ja sieltä pika-aluksella Roten saarelle. Matka oli pitkä ja tie, etenkin Itä-Timorin puolella, huono. Kuvan silta on melko uusi. Ennen sen rakentamista sadekaudella ei ollut asiaa Indonesian puolelle maateitse. 

Koko matkaltaan mutkainen tie muuttui Indonesian puolella niin asvaltiltaan kuin maisemiltaankin. Indonesian puolella näytti vehreämmältä ja vauraammalta. Vauraus näkyi jo rajaa lähestyttäessä: koulupuvuissaan vastaan kävelevät näyttivät terveemmiltä ja paremmin ruokituilta.

Vaikka meillä oli kaikki paperit kunnossa, rajanylityksessä vierähti pari tuntia, minkä jälkeen piti vielä käydä ilmoittautumassa rajaa lähimmän kaupungin, Atambuan poliisiasemalla. Tullissa kävikin ilmi, että Indonesian suurlähetystö oli vahingossa kirjannut autollemme vain kolme päivää oleskelulupaa. Koska kyseessä oli kirjoitusvirhe, päätimme ottaa riskin ja olla välittämättä asiasta. Paluumatkalla jännitimme sitten turhaan, kuinka käy. Kukaan ei huomannut virhettä. 

Koska kokonaismatka on kestoltaan noin 13 tuntia yhtäsoittoista ajoa, me päätimme yöpyä matkan varrella Kefamenanun pienessä teollisuuskaupungissa. Lonelyplanetin opastamana kävimme ensin katsastamassa "Top Choice" -paikan, jonka pihalla ei ollut yhtään autoa. Respan kaverit kuitenkin sinnikkäästi väittivät paikan olevan täynnä, vaikka aulassakaan ei näkynyt ketään. Hämmentyneinä ajoimme pääkadun varrella olevaan hotelliin, josta saimme yösijan. Lakanat olivat puhtaat eikä missään näkynyt pieneläimiä, vaikka hotelli oli jo varmasti parhaista päivistään aika lailla nuhjaantunut. Aamusuihkun jälkeen otin itse käyttöön mielummin oman rantapyyhkeen kuin hotellin tarjoaman liian käytetyn. 

Nautimme nuudelia iltapalaksi ja aamupalaksi, tietysti pahaa pikaindokahvia makealla maidonkorvikkeella. (Indonesiassa on mielestäni kaksi perustavaa laatua olevaa valittamisen aihetta. Toinen on tuo kahvi ja toinen se, ettei viiniä oikein tahdo saada ruoan kanssa kuin hienommista paikoista hienoon hintaan.)

Taustatöitä tehtiin! 

Rajan ylitys autolla ei ollut ihan kakkupalajuttu. Ensin oli hankittava matkaporukalle viisumit Indonesian suurlähetystöstä. Byroo on auki tätä tarkoitusta varten joka arkiaamu 9-12, mutta silti viisumeita käsitellään vain tietty määrä päivää kohti, joten oikeampi aukioloaika olisi 9-11. Lomakkeita pitää täyttää yhteensä 3 matkustavaa henkilöä kohti ja lisäksi on kirjoitettava kirje, jossa pitää kertoa matkan tarkoitus ja suunnitelma. Autoa varten tarvitaan oma kirje ja lomakkeet, joista yksi pitää hakea liikennevirastosta.

Koska uskon, että tosi moni tätä blogia lukeva on juuri näinä päivinä matkustamassa Dilistä autolla Kupangiin, niin annan vielä yhden vinkin. Älä vaan täytä lomakkeita sinisellä kynällä, koska sitten homma on aloitettava alusta mustalla. Ja varo: jos päivän viisumikiintiö on jo täynnä, et saa luukulta välttämättä edes tyhjiä lomakkeita korjataksesi värivirheen seuraavaa jonotusta varten. Jos et saa luukulta lisää lomakkeita, käänny vartijoiden tai ihan kenen tahansa muun työntekijän puoleen ja näytä mahdollisimman surulliselta tai jopa melodramaattiselta. Setelit lomakkeiden välissä takaavat kuulemma oikein ystävällisen ja sujuvan palvelun. En kokeillut. Vastustan.