Sunnuntaikävelyllä

Tutustuimme kaupungin länsiosiin. Kävimme lounaalla Oceanview Beachhotellin osittain meren päälle rakennetussa ravintolassa.

 

Samanaikaisesti uinuvan levollinen ja huikea paikka tarjoilee näkymiä niin rannoille kuin aalloillekin.

Uinuva kantis.

Laskuvesi

Kostean meri-ilman kulahduttaneet kauniit rottinkisohvat tyynyineen kutsuivat kahville, mutta me lähdimme taivaltamaan valkohiekkaisen uimarannan kangastukset silmissämme kohti länttä. 

Kuljimme vesirajassa rantoja pitkin ja ihailimme meille vielä toistaiseksi eksoottisia huojuvia palmuja. Jatkoimme rantapolkuja pitkin. Ohitimme lehmihaan, hautausmaan, pieniä veneitä ja rantataloja.

 

Ohitimme lentokentän ja lasten voimat ehtyivät, joten valkohiekkainen ranta jäi siintämään horisonttiimme. Päädyimme Tasitolun asuinalueelle, jossa paikallisten pienet talot on rakennettu matalatiivistyyliin. Kävimme Kiosilla (tetuniksi kioski) juomassa kolat ja ihmettelimme tökeröjä merkkijäljennöksiä asustekiosilla. Mies oli jo saanut meidät taivutelluksi Microlettin kyydissä kotiinpäin, mutta ennen kuin pääsimme viittä metriä lähemmäs, minibussi täyttyi äärilleen. Sitten pari paikallista heppua roikkui jo oven kahvoissakin. Otimme taksin kotiinpäin, mutta ehkä jonain päivänä vielä pääsen julkiseen kulkuneuvoon...

Haaveeksi jai kyyti.

Jätteitä ja likaa

Roskat kadulle ja palamaan.

Seurasimme lasten kanssa kotimme läheisen taidekeskuksen pihassa tönöttävän pikku patsaan syntymää. Teoksen pieni timorilaismies roskaa yhtä valitettavan estottomasti kuin dililäiset kadunmiehetkin.

Valkoista hiekkaa, palmuja ja jasmiininkukkia...kyllä, mutta myös likaa, roskaa, saastaa ja jätettä. Hyttysiä, kärpäsiä, ampiaisia ja kulkukoiria. Täällä saippuat tuoksuvat hyvältä ja mausteinen ruoka, mutta lämpimässä mädäntyneiden jatteiden aromit tunkevat myös nenään ja sitä myötä tajuntaan. 

Hajuun onneksi tottuu tai sitä oppii väistelemään nopeasti. 

Lyhtypylvaiden lappuset ja roskisten vetoomukset kertovat, etta asiaa on jo ajateltu, mutta jatehuoltoa ei juuri ole. Kierratyksesta puhumattakaan. Metallit, muovit, pahvit ja paperit samaan lajaan vaan kadunkulmaan ja yolla ikkunasta tulvii myrkkykaasuinen lemu nenaan, kun kasa tuikataan tuleen. Paata sarkee ja pohjoismaalaisen lajitteluun tottuneen kansalaisen sappi kiehuu. 

Jeesus-retkellä

Viime sunnuntaina kiipesimme ylös portaita ja kävimme katsomassa Dilin ehkä näyttävintä maamerkkiä, Cristo Rei -patsasta. Patsaan tunnetuin näköismonumentti sijaitsee Brasiliassa, Rio de Janeirossa, mutta Dilin Jeesus-patsas on esikuvaansa huomattavasti pienempi.

Paitsi sunnuntainen pyhänviettokohde, patsaalle johtavat portaat ovat suosittu lenkkeilykohde, erityisesti expattien keskuudessa.

Ylösnoustessaan (kirjaimellisesti:) voi seurata pääsiäisen ajan tapahtumia reitin  varrella olevista teoksista. 

Ristille naulaus 

Matkan varrella on kaksi tasannetta, joista ensimmäisen kohdalla rohkeimmat voivat sujahtaa jyrkälle polulle kohti Cristo Rei backside beachiä. Meidän päitämme ei kylmää, joten poikkesimme tunniksi hienolle rannalle. 

Cristo Rei backside beach

Koska oli laskuvesi, mukaamme tarttui myös simpukka-aarteita. 

Rannalta ylösnousu "ei ollutkaan sitten mitään pikku- vaan isojen tyttöjen hommaa", kuopustani lainatakseni. Iltapäivän kruunasi patsaan näkeminen läheltä sekä ylhäältä avautuvat upeat näköalat merelle ja Diliin päin. 

Alas askel käy kevyemmin.

Koti-ikävä

Nyt se on iskenyt. Se tuli tänään ulkona:

" Äiti, sä olet kaikkein tyhmin äiti, kun me tultiin tänne. Mä kutsun sua pelle-kakaraksi. Täällä ei ole yhtään suomalaista. Kukaan ei ymmärrä minua. En halua oppia englantia. Mun kaverit Suomessa oli kaikkein parhaat kaverit." 

Yritin lohduttaa (samalla peittelin kyyneleitäni aurinkolasien takana) ja kertoa, että saakin olla ikävä. Kysyin, muistaako poika kirjaa, jossa Jason muuttaa maasta. Onnekseni hän muisti ja kasvoille tuli mietteliäs ilme. 

"No kyllä mä osaan jo vähän, kun osaan sanoa telephone, house ja monster", lapsi luettelee tv:sta oppimaan sanoja.

Olimme vain hetken puistossa ja sitten lapset halusivat jo mennä sisälle viileään. 

"Äiti, täällä on niin kuuma. Suomessakin on ihan tarpeeksi lämmin." Sitten meitä jo hymyilytti vähän. 

Tiedän, että näitä hetkiä ja päiviä tulee jatkossakin, joten vetoan teihin tuttuihin ja ystäviin, jotka luette tätä siellä Suomessa. Lähettäkää meille sähköisiä tervehdyksiä sieltä pohjoisesta (kuvia ja tekemisiä) näitä ikäväpurkauksia helpottamaan. Täällä ei toimi posti ja nettiyhteys on toistaiseksi niin huono, ettei saada Skypeä pyörimään. 

Kolme dollaria avomaan kurkusta

Yhtenä päivänä ostimme hedelmiä (puiston vierestä, josta lähetin kuvia, on paljon hedelmä- ja vihannesmyyjiä) ja lapset olisivat halunneet ostaa kurkun. Kurkunmyyjä, timorilainen vanha täti nukkui pahvilaatikossa tiskinsä takana ja oli meille valmiiksi suivaantunut, koska olimme ostaneet banaaneja viereiseltä myyjältä. 

Kojujen uumenissa makailee boxwoman.

Mies kysyi kurkun hintaa ja pahviboksin pohjalta kuului: " Three dollars." Hän määritti hinnan sen mukaiseksi ettei hänen tarvinnut vaivautua pahvilaatikostaan ylös. Lähdimme pois ja saimme hyvät naurut.

Malait ja muut

Minä ja lapset olemme täällä erikoinen ilmestys: paikallisia vähän pidempiä ja kauttaaltaan vaaleita. "Malai, malai, malai woman", minulle huudellaan joka kadun kulmassa ja rannalla. Tämä on viatonta eikä siitä tarvitse kuulemma hermostua. Timorissa saa todella kokea, miltä tuntuu olla vähemmistössä. Me vaaleat malait olemme varmaan yhtä harvinainen näky kuin tummahipiäiset Suomessa 70-luvulla. Täällä on paljon portugalilaisia ja heitäkin kutsutaan Malaiksi. Minuun ja lapsiin verrattuna he ovat kuitenkin tummia eivätkä erotu niin paljon joukosta. 


Yhtenä päivänä koin kuitenkin ihan oikeaa häirintää ja kiusausta. Viime viikolla oli Ramadanin päättymisen päivä ja täällä asuva pieni joukko muslimeja vietti vapaapäiväänsä. Musliminuorten porukka piirittäytyi rannalla taakseni ja alkoi laulaa: "malai, malai, malai" ja kun olin avaamassa romaania, yksi mustaan kaapuun ja valkoiseen huntuun pukeutunut tyttö tuli metrin päähän minusta soittamaan kännykästään jotain hirveetä öykkämöykkää. He olivat tulleet Indonesista ja olivat sitä mieltä, että olin asettanut pyyhkeeni heidän paikalleen. Lähdin pois ja vaihdoin paikkaa lähemmäs muuta perhettäni.
Paikalliset timorilaiset vaikuttavat ystävällisiltä ja mukavilta.  Tykkäävät kovasti lapsista ja tulevat helposti juttelemaan, jos osaavat edes muutaman sanan englantia. Dilissä asuvat ulkomaalaiset taas vetävät täällä oikein yhtä köyttä yhdistystä. Meitä on jo auttanut yksi amerikkalainen, yksi portugalilainen, yksi australialainen ja hei, uskomatonta, mutta totta, täällä on myös muutamia suomalaisia, jotka ovat meitä jeesanneet ja kertoneet yhtä sun toista tarpeellista käytännön vinkkiä. Esimerkiksi Malaita yritetään aina vedättää hinnoissa. Taksi keskusta-alueella maksaa kaksi dollaria, mutta meiltä yritetään aina saada ensin viisi. 

Lääviä ja luksusta

Muurien suojissa majailevat malait.

Dilissä ulkomaalaiset saavat maksaa kovan hinnan asumisesta. Noin vuosi sitten täältä lähti kaikki YK:n rauhanturvaajat ja asuntojen saatavuus on hyvä, mutta hinnat eivät ole ihan kohdallaan. Kysynnän ja tarjonnan laki meneekin timorilaisittain vitsikkäästi nurin päin. Jotenkin täkäläiset landlordit ajattelevat, että kun vuokraajia on vähemmän, niiltä vähemmiltä täytyy niistää enemmän rahaa. Vuokranantajat ovat etenkin aidatuissa ja vartioiduissa compoundeissa poikkeuksetta ulkomaalaisia: kiinalaisia, intialaisia, portugalilaisia...

Pihalle päin

Koska meille väliaikaisesti osoitettu kaksio oli pieni pihaton pimeä luukku, meille tuli kiire saada vähän väljyyttä asumiseen. Kävimme ensimmäisen viikon aikana katsomassa kahta kiinalaisten ylläpitämää asuntokompleksia, joista toinen oli kuin vankileiri. Pieniä, muutaman huoneen asuntoja (ihan siistejä kylläkin ja kaikilla mukavuuksilla varustettuja, mikä täällä tarkoittaa lämmintä vettä, ilmastointia ja tv:tä) oli hiekkaisella maapläntillä rivissä. Komeutta ympäröi piikkilangoilla somistetut korkeat aidat. Vuokra 1200 euroa kuukaudessa. No, samaan hintaan tulee tietysti siivous, pyykkipalvelu, sähkö ja vesi, mutta hinta on korkea, kun ollaan Kaakkois-Aasiassa, kaukana kaikesta. Samantyyppinen ratkaisu olisi löytynyt myös yhdeltä intialaiselta landlordilta. Alueet, joilla nämä ankeat asunnot tönöttivät, eivät houkutelleet. Ympärillä oli rakennustyömaita ja vilkasta liikennettä. 

Mitä lähempänä rantaa, sitä enemmän hintaa.

Compoundien lisäksi on muitakin asumisvaihtoehtoja. Timorilaisen omakotitalon saa hyvällä tuurilla vuokrattua 600-800:lla dollarilla, mutta sitten on neuvoteltava itse sähköt, siivoukset, pyykit jne. Jos joku ei toimi tai menee rikki, voi olla hankalaa ja aikaa vievää säätää asiat kuntoon. 

Oman sanasensa ansaitsee superluksuscompoundit. Niitäkin kävimme uteliaisuudesta katsomassa. Hiotuista sisustuksista ja viimeistellyistä istutuksista muodostuu asumiselle hintaa noin 3000-4000 dollaria kuussa. Eikä sittenkään ole kuulemma sanottua, että palvelut pelaisivat, vaikka kaikki näennäisesti kuuluukin hintaan. 

JLVillas

Lyhyen, mutta tiiviin talokatselmuksen jälkeen päädyimme jonkinlaiseen kompromissiin. Löysimme pienen "casan" portugalilaisten pitämästä asuntokompleksista, jossa on muutaman samanlaisen pikku talon lisäksi useita pieniä, muutaman huoneen asuntoja. 

Compound on ennen ollut katolisen kirkon omistuksesta ja nykyisillä omistajillaan se on ollut vasta muutaman kuukauden. Remonttia on tehty ja tehdään vieläkin vähän niin ja näin. Maalitahroja on jäänyt sinne tänne ja kaakelisaumat tursuavat sulosti. 

Uusi hima

Muutaman päivän asumiskokemuksella vaikuttaa siltä, että isäntä suhtautuu aikatauluihin ja työn tasoon etelä-eurooppalaisella rentoudella. Muuttopäiväksi luvattu kaasulieden toimitus kesti neljä päivää ja siivous sisältää lähinnä pari  mopinvetoa. 

Pyykkikään ei ole ihan puhdasta pesusta tullessaan, mutta vähitellen hymyilevä isäntä on laittanut meille hyttysverkkoja, korjannut vetämättömän vessan ja tuonut meille jättipullon hyönteismyrkkyä, jonka tehoista tuskin myydään muualla maailmassa. 

Lisäksi meidän compoundin meren puoleisella terassilla tarjoillaan barbeque-herkkuja iltaisin suhteellisen edulliseen hintaan, talo on kivalla alueella lähellä rantaa ja ruokakauppa on ihan vieressä. 

Näkymät ikkunoista on pääasiassa puistomaiselle piha-alueelle, lukuun ottamatta yhtä parkkipaikkanäkymää sekä muutamaa ruumisarkkupajalle päin olevaa  ikkunaa. Mullan alla tunnelmaa siivittää iloinen timorilaispoppi, jota puusepät "penaaleja" veistellessä soittelee. Matkalaukut on nyt kuitenkin tyhjennetty kaappeihin, joten jonkin aikaa tässä ainakin asutaan. Ties, vaikka viihtyisimme koko vuoden...

Liikenteessä, vaaroja on eessä

Dilin vasemmanpuoleisessa liikenteessä vallitsevat viidakon lait: ei liikennesääntöjä, ei liikennevaloja, ei nopeusrajoituksia eikä katuvaloja muutamaa lukuunottamatta. 

Liikennemerkkejä on kaksi: kielletty ajosuunta ja pakollinen ajosuunta (sorry! Omasta autokoulusta on kulunut sen verran, että äskeiset eivät ole ehkä ihan eksakteja määritelmiä) 

Autojen ja mopojen kyydissä on usein niin paljon matkustajia kun suinkin on saatu mukaan ängettyä. Parhaassa tapauksessa aukiolevassa takaluukussa istuu kolme henkeä jalkojaan heilutellen. Usein näkee myös pick-uppeja, joiden lavat notkuvat paikallisia nuoria miehiä.

Mopoja on paljon ja ne ajavat kuin viimeistä päivää. Oma auto tai taksi kannattaa siis ottaa, jos ei halua päästä hengestään. 

Minibussit eli mikroletit ovat täällä ainoita julkisia kulkuneuvoja. Ilmastoimattomat minibussit, joista monet näyttävätkin olevan peräisin kolmen tai neljän vuosikymmenen takaa, eivät suorastaan houkuttele matkustamaan. Kerron kyllä, jos muutan mieleni ja seikkailunhalu yllättää. 

Älä itke, ota taksi

Dilin taksikuskit ja heidän autonsa ovat länsimaiselle extreme-kokemus. Nämä keltaiseen pukeutuneet paholaiset on usein tuunattu todella hurjiksi menopeleiksi: on kimaltavia erikoisvanteita ja erivärisiä valoja, suurimman osan tuulilasista peittäviä teippauksia ja muita tarrakuvia. Tuulilaseissa on "mageita" iskulauseita tyyliin: Don't cry tai apologized. Ehkä ihan kohteliasta pyytää jo etukäteen anteeksi potentiaalisilta matkustajilta.

Katujen keltainen kauhu

Sisällä autossa roikkuu erilaisia hajustepusseja, joiden makeassa lemussa voi nauttia iloisesta timorilaisesta poppismusasta. Sanomattakin selvää, ettei näissä autoissa ole ilmastointia, mutta ikkunanraoista puhaltava ajoviima on lämmintä. 

Kaara koristellaan komeaksi.

Kirjavasta taksijoukosta löytyy siistejäkin autoja ja mukaviakin kuskeja, mutta jotkut saattavat olla tosi ilkeitä etenkin ulkomaalaisille eikä naisten kannata lähteä pimeällä yksin ajelemaan. 

Joskus kyyti meneekin ajeluksi, koska taksikuskit eivät tunne kovin hyvin omaa kaupunkiaan eivätkä osaa englantia, ainakaan muutamaa sanaa enempää. Jos Dilistä löytää mukavan taksikuskin, jolla on suhteellisen siisti auto ja muutama sana hallussa, niin numero kannattaa pyytää takataskuun.

Me toivomme löytävämme pian oman auton. 

Puistossa

Jasmine.

Vaarallinen kiikkulauta on metallia.

Maistoimme kookosmaitoa suoraan pähkinästä. Vain aikuisen miehen makuun meidän perheessä.

Kukkoja ja kanoja puistossa???

Rannalla

Area Branca

Caz Bar

Rannalle voi piirtää jättiläisen.

Juosten aarteita etsimään.

Ensimmäinen päivä

Takaisin kentälle ja Diliä kohti. Aamiainen jää syömättä, mutta saamme ihanaa Chicken currya Air Timorilla. Valoisasta päivälennosta jää miellyttävä fiilis. Lentoemännät ovat aasialaistyyliin yksinkertaisen tyylikkäitä ja ylitsepursuavan ystävällisiä. Saavumme Timorin kentälle, jossa meitä on vastassa UNDP:n työntekijä ja autonkuljettaja.

Dili International Airport.

Ajamme läpi Dilin keskustan. Itse en ole käynyt Nepalissa, mutta mies sanoo, että infrastruktuurin kehitysaste näyttää samalta. Singaporen jälkeen kaupungin rähjäisyys on silmiinpistävää: roskia kaduilla, kaupat myyvät epämääräiseltä vaikuttavaa rojua.

Perillä väliaikaisella asunnollamme, saamme lievän kulttuurishokin. Kaksio, johon majottaudumme aluksi on aika pieni ja pimeä murju, mutta ilmastointi, vessa, jääkaappi ja televisio toimivat. Jätämme tavarat sisään ja lähdemme ostoksille Timor Plazalle. Meidän täytyy saada puhelimiimme paikalliset SIM-kortit. Hankimme myös laiskalle kolmevuotiaalle rattaat, koska emme jaksa kantaa häntä. Lisäksi hän voi nukkua niissä myös päiväunia, jos olemme paljon ulkona. Ostoskeskuksessa musiikki raikaa ja alakerran kaupat myyvät suomalaisen silmiin todellista kithciä. SIM-korttien hankintaan menee lopulta pari tuntia. Ensimmäiset ostamamme kortit eivät toimi ja sen spekulointiin miksi, vierähtääkin vähintään tunti. Toinen tunti kuluukin vian korjaamiseen.

Vaaleat lapset keräävät katseita, mutta etenkään kolmevuotias ei tykkää yhtään, kun vieraat häntä paijailevat.(Lirkuttelu ja taputtelu alkoi jo välilaskullamme Istanbulissa. Äitikin sai osansa tästä:) Timor Plazassa on myös supermarket, josta lapset ostavat muropatukoita ja me aikuiset murukahvia. Huomaamme vasta myöhemmin, ettei asunnossamme ole edes kattilaa, saati mukeja...

Ajamme takaisin rantabulevardia pitkin, joka näyttää aivan erilaiselta kuin kauppakeskittymä keskustassa. Siellä on siistin näköisiä taloja ja lähetystöjä, joista Yhdysvaltojen erottuu hienoudellaan. Valkeana hohtava rakennus pylväineen on taatusti koko Itä-Timorin hienoin rakennus.

Lähdemme vielä illalla syömään Tommin uuden työkaverin kanssa läheiseen thaimaalaiseen ravintolaan. Nainen on asunut Dilissä jo kolme vuotta ja hän kertoo viihtyvänsä todella hyvin: "Täältä saa kaikkea, mitä tarvitsee, paitsi vaatteita", hän nauraa. Thairavintola on viihtyisä ja ruoka on hyvää. Istumme lattialla tyynyillä ja nautimme hetken, kunnes lapset alkavat kitistä pitkän päivän väsymystään. Lähdemme nukkumaan ja soitan Suomeen. Matka meni hyvin ja täällä ollaan.