Markkinahumua

Ulkomaalaisten vaimojen yhdistys (International Spouses Dili) järjesti viikonloppuna markkinatapahtuman paikallisella golfklubilla. Kävimme siellä näyttäytymässä. Myynnissä oli asusteita, lahja- ja sisustustavaraa, koruja, käsitöitä, taidetta ja leivonnaisia. 

Antauduin hennatatuoijan käsittelyyn, kun lapset olivat jonottaneet minulle paikan valmiiksi.

Löytöjä tarttui myös mukaan. Vahakankaasta valmistetut tyynyt sopivat myyjän mukaan parhaiten ranta- ja uima-allaskäyttöön. 

Sorry ekot, auto on ihana!

En ole himoautoilija. Käyn töissä Suomessa useimmiten pyörällä tai julkisilla kulkuvälineillä.

Pakko myöntää, että nyt auto aiheuttaa minussa kyllä ihastusta, koska täällä sen omistaminen helpottaa arkea niin paljon enemmän, kuin Helsingissä, jossa on paljon helpompi ajaa bussilla, metrolla, kävellä ja pyöräillä. Ai Miksi? No, koska Helsingissä on tilavat bussit, ei jatkuvaa hellettä, joka paikassa on suojatiet, liikennevalot ja pyörätiet. Lisäksi autot ja moottoripyörät väistävät jalankulkijoita ja jopa pyöräilijöitä. Täällä ei todellakaan. 

Entiselle Polo-kuskille isolla maasturilla ajo on haaste, mutta mahdollisuus. Tavallisella matalalla autolla ei tee mitään, jos haluaa retkeillä Dilin ulkopuolella. Tiet ovat täynnä kuoppia ja vaativat autolta maavaraa. Maasturista on helpompi myös tarkkailla muuta liikennettä ja peltiä on ympärillä enemmän, jos rysähtää. 

Olen ajanut täällä nyt kaksi viikkoa. Vatsanpohjasta kääntää edelleen joka aamu, kun lähden väistelemään matelevia takseja, koiria, vatipäisiä naisia, kanoja ja mopoja. Olo on kuin pelaisi jotain Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa rallivideopeliä. Kai sellainen on olemassa, PlaystationDrive in Dili? 

Kaverini kanssa heitettiin läppää siitä, mihin törmätessä sais eniten pointseja? Itse veikkaan sikaa. Maaseudulla ajaessa ehkä vesipuhveliin törmääminen maksaisi kuskille eniten, hah hah. 

Ensimmäinen ajokokemus oli kuin paluu Matinkylän autokouluun (vuonna 1995). Voin vannoa, että vasemmanpuoleinen liikenne ei ollut suurin ongelma.... ( tietysti olen myös yllättänyt itseni pari kertaa kipuamasta väärälle puolelle autoa ratin taakse. Pari päivää laitoin myös pyyhkijät päälle, kun piti vilkkua käyttää. )

Nyt jo reteästi painelen kaasua ja ohittelen takseja, kun aluksi sain vain niskani jumiin jännityksestä. Löysin myös hyvän radiokanavan ja nyt pystyn jo kuuntelemaan musiikkia ajaessani. Kehittelin mantrankin, jota toistelen kriittisillä hetkillä mielessäni kuin rauhoittelisin pikku-lasta "rauhallisesti nyt vain, ei ole mitään kiirettä. Katso vain kiireettä joka suuntaan, ennen kuin jatkat matkaa". 

Kun tien päälle pääsee, on joka tapauksessa mukavampaa ajella omalla autolla, kuin matkustaa likaisessa taksissa tupakan savussa ja pelonsekaisin tuntein ( osa kuskeista ajaa täällä kännissä ). Omalla autolla saa helposti myös helposti kuljetetettua juomavesitankit ja muut ostokset. Viikonloppuretkelle lähtö on edullisempaa ja vapaampaa. Auton vuokraaminen täällä maksaa noin 100 dollaria päivä.     

Amerikkalainen unelma elää monen timorilaisen mielessä täällä. Automme entinen omistaja oli töissä yhdysvaltalaisella kehitysapujärjestöllä. Tarra on meille muisto häneltä;)

Rantalauantai Bäckkärillä

Eilen ajoimme yhdelle Dilin lähirannoista, noin 7 kilometriä keskustasta itään sijaitsevalle, Cristo Rei backside beachille. Autolla matka ehkä kuitenkin tuplaantuu, koska kuoppainen ja huonokuntoinen hiekkatie kiertää pitkän lenkin. Lauantaista tuli rentouttava snorklaus- ja rantaleikkipäivä.

Rannasta vain 100 metriä merelle löytyy jo todella värikkäitä koralleja ja kaloja. Nousuvesi oli korkeimmillaan eikä tuuli ollut sekoitellut vettä sameaksi, joten olosuhteet snorklaukselle olivat kohdallaan. 

Paluumatkalla ostimme kalastajaperheeltä muutaman ison simpukan.

Tibarista Maubaraan

Ensimmäinen viikonloppuretkemme omalla autolla suuntautui Dilistä länteen. Luimme Lonely Planetista, että sieltä löytyvät linnoituksen rauniot ja paikka on Must See -osastoa. 

Matkalla lapsille ja ehkä vähän meillekin tuli nälkä. Pysähdyimme Tibar Beach Retreatissa syömässä. Paikka oli ihana! Hyvää ruokaa, tyylikäs sisustus ja hymyilevä henkilökunta. Päälle vielä merinäköalat ja lapsia kiehtova suihkulähde kaloineen. Tibarissa voi myös majoittua rinnettä myötäilevästi rakennetuissa bungaloweissa, joista näytti kaikista olevan huikeat näköalat merelle. 

Varsinainen kohteemme Maubarassa (http://en.m.wikipedia.org/wiki/Maubara) ei ihan vastannut ennakko-odotuksiamme. Linnan rauniot osoittautuivat lyhyeksi noin hehtaarin kokoisen puistoalueen rajaavaksi muuriksi, jonka merenpuoleisella sivustalla oli kaksi vanhaa tykkiä. Suomenlinnassa muutaman kerran käyneitä helsinkiläisiä rauniot eivät saaneet liekkeihin, mutta rauhallinen ja kaunis kohde kyllä oli.

 

Puistoalueella oli siellä täällä bambukalusteista koottuja seurusteluryhmiä ja keskellä oli kolonialistista tyyliä edustava sinivalkoinen pieni, mutta siisti ja tyylikäs ravintola. 

Matkaoppaan mainostamat isot käsityömarkkinat jäivät meiltä näkemättä, mutta rannassa oli muutama kauppias, joilta ostimme parin timorilaisia sohvatyynyjä. Maubaran rannalla oli myös chic kahvila, jossa expatit chillailivat nauttien luomujoogateetä.

 

Paluumatkalla Diliin pistäydyimme Liquicasan pikkukaupungin liepeillä sijaitsevalla luksuscampingalueella. Suuret huvilateltat on pystytetty rannalle ja (kuulemma) varustettu mukavuuksilla. Alueella on myös ravintola, joka leposohvineen tarjoaa leiriytyjille rentoutumispaikan, jossa aika tuntui pysähtyvän. 

Punaisia päin

Mullistavia asioita tapahtuu joka päivä Dilissä. Viime viikolla kaupunkiin on ilmestynyt liikennevaloja. Niitä on kuulemma ollut ennenkin, mutta aina valot on kivitetty alas. Ne helpottavat kadunylitystä huomattavasti, joten toivomme niille nyt pitkää ikää!

Linkki krokosatuun

Satu krokotiilista ja pojasta, johon viime postauksessa viittasin löytyy maan infosivuilta: 

http://www.timorleste-hotels.com/

Krokotiili

Pyytelin muutama viikko arvauksia, mikä mahtaa olla Timor-Lesten kansalliseläin. Vastaus: Itä-Timorin eli Timor-Lesten kansalliseläin on krokotiili. Veljeni oli ainoa, joka tiesi oikean vastauksen. Lupaamme Pasille yllätyspalkinnon, kun paluumuutamme Suomeen. 

Täällä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan koko maa olisi muodostunut jättiläiskrokotiilista. Mies kertoi meille koko sadun kerran ollessamme viikonloppuna rannalla. Nyt, kun menemme mereen uimaan olemme siis "krokotiilin alla", sanoo poikani.

Krokot koristavat täällä kankaita ja avaimenperiä. Olemme nähneet myös yhden niistä varoittavan liikennemerkin. Aitoja emme ole ainakaan vielä nähneet. 

Valitettavasti Tommi ei ole kiireiltään ehtinyt kirjoittaa koko krokotiilisatua tänne blogiin ja minä en muista sitä niin yksityiskohtaisesti, että voisin sen päästäni suoltaa. Yritämmme jossain vaiheessa laittaa sadun blogiin, niin voitte kertoa sitä lapsille ( omille, hoito- ja lastenlapsille tai vaikka naapurin muksuille ). Ainakin meillä se on ollut menestysjuttu. 

Kaupustelijat myyvät kadulla ja rannoilla puisia krokotiilileluja. Kun ottaa hännästä kiinni, puukroko kiemurtelee aidonoloisesti. 

Köyhiä lapsia ja kuppikuntakyräilyjä

Maisemahehkutusten väliin täytyy kirjoittaa välillä myös vakavista asioista, jotka näkyvät, tuntuvat ja herättävät ajatuksia täällä päivittäin, kuten paikallisten ihmisten todellinen köyhyys.  Vaikka Dilissä on paremminkin toimeentulevia timorilaisia, niin kyllä ulkomaalaiset ja timorilaiset ovat räikeästi kahden kerroksen väkeä. Siihen törmää joka päivä kadulla, kaupassa ja kioskilla. Osassa ravintololoita käyvät vain malait, niitä pyörittävät malait, kaupoissa malai-kauppiaat ovat valikoineet myyntiin tuotteita, joita ostavat vain malait. 

Talomme lähinaapurissa asuu paikallisia lapsia. He huutelevat usein pihalla lasten nimiä lisäten niiden perään e-kirjaimen. Kerran kolme heistä kävikin meillä leikkimässä, mutta sillä välin, kun olin hetken toisessa huoneessa kolmesta lapsesta kaksi oli mennyt keittiöön ja syönyt kaikki lasten murot. Toinen tutki innokkaasti jääkaapin sisältöä. Lopetti kuitenkin, kun tulin paikalle. Sen jälkeen he lähtivät ja myöhemmin huomasin, että myös tytön pieniä muovisia koruja oli hävinnyt. "Nälkäänsä he varmaan söivät eikä tyttö ollut rihkamakorujensa katoamisesta millänsäkään", ajattelin. Mutta kun seuraavana päivänä koko naapuruston lapset olivat meidän ovella, päätin rajata leikit ulos pihalle. 

Yhtenä iltana olimme syömässä rannalla portugalilaisessa ravintolassa. Ravintolan terassi rajautui matalalla muurilla hiekkarantaan, jossa oli paljon paikallisia lapsia, ikähaitari 1-13 vuotta) telmimässä. Asetuimme muurin vierelle ja tilasimme ruokaa. Pienimmät lapset kipusivat siihen ihmettelemään iltaherkkujamme täysin häpeämättömästi. Omien lasten siinä nirsoillessa, "Äiti, en sitten syö burgeria, jos siinä on niitä vihanneksia" -tyyliin, tuli mieleen, että mielelläni antaisin kaiken tai ainakin loput nälkäisemmille. 

Ei voi kuitenkaan ruokkia kahta muksua, jos ei pysty ruokkimaan koko rantaa tai koko naapurustoa. Mieheni sanoi, että sitä varten tulisi hankkia soppatykki. Näitä pieniä on täällä paljon, vaikka syntyvyys on myös laskenut viimeisen kymmenen vuoden aikana melkoisesti. Vielä vuonna 2003 luku naista kohden oli maailman korkein eli 7,8 ja nyt se on noin 3. Katukuvasta näkyy selvästi, että nuorisoa on paljon. Erityisesti kaduilla hengailevien nuorten miesten määrä pistää silmään. 

 

Elintaso- ja kulttuurierot aiheuttavat herkästi aistittavia asenteita ja jännitteitä täällä asuvien kansallisuuksien välillä. Entisillä vallanpitäjillä, portugalilaisilla ja indonesialaisilla, on omat kuppikuntansa ja asenteensa paikallista väestöä kohtaan. Lenkkeillessäni tiistai-aamupäivisin olen tutustunut muutamaan indonesialaiseen ravintolan rakentajaan. Eilen toinen heistä paljasti pitävänsä kaikkia timorilaisia laiskoina juoppoina, jotka vain tappelevat ja pelaavat uhkapelejä! 

Toisaalta me taas näemme joka päivä työssään ahkeroivia timorilaisia. Työtahti kyllä vaikuttaa länsimaihin verrattuna hitaammalta ja koulutuksen vähäisyys on käsi kädessä lopputuloksen laadun kanssa. Esimerkiksi rakennukset valmistuvat hitaasti ja ravintolassa palvelu on usein hidasta ja ontuvaa. Aina tilattua annosta ei tule ollenkaan huomauttamatta. 

Paikallisessa työväestössä näyttää myös elävän sisäinen kapina vanhaa siirtomaavallankäyttökulttuuria kohtaan. Ja kun täällä edelleen usein se isoin pomo tai yrittäjän paras asiakas on ulkomaalainen, asenne on aika ymmärrettävä. Moni timorilainen ajattelee varmasti, että "mitä tuokin miljönääri* minua on tullut tänne määräilemään."

* Kaikki länsimaalaiset ovat täällä suhteellisesti ajateltuna aika roopeankkoja. Vertailun vuoksi suomalaisen tarjoilijan keskipalkka on Helsingissä noin 2600 U.S. dollaria, kun se täällä Dilissä on noin 100 dollaria. 

Aamiainen Watabo'ossa

Viime viikonloppuretken huippuhetki: omeletti- ja lettuaamiainen Watabo'o rannalla ja snorkkelit naamalle!

Melita Guest house

Viikonlopun majapaikkamme Baucaussa oli pieni vierasmaja kaupungin vanhan keskustan liepeillä. Vaikka Baucau on Timor-lesten toiseksi suurin kaupunki, se oli Diliin verrattuna tosi pieni, mutta paljon vehreämpi ja viileämpi (toisin sanoen korkeammalla). Keskusta on viehättävä, värikkäine portugalilaistaloineen, jotka ovat ajan ja kostean kuumuuden rapistuttamia. Yritimme saada viikonloppumajoitusta kaupungin kauneimmista majapaikasta Pousadasta, mutta se oli täynnä. Pousada, http://pousadadebaucau.com/ENG/main_eng.htm,on koko kaupungin helmi: ihana, vaaleanpunainen rakennus, joka on pidetty hyvässä kunnossa. Kävimme siellä syömässä illallista perjantaina ja aamiaista sunnuntaina. Mies kehui jälkkäripaahtovanukkaan maasta taivaisiin. 

Baucau on korkealla. Melita Guesthousessa parasta oli terassi merelle, jonka rantaan on matkaa noin 7 kilometriä. 

Kaiteelta "seurusteltiin" paikallisten lasten kanssa.

Kaiken kitchin ( timorilaiset vaikuttavat rakastavan muovikukkia, kiiltäviä pinkkejä kankaita ja erilaisia monenkirjavia koriste-esineitä ) keskeltä löytyy kalustehelmiä. Omaa silmää erityisesti miellyttää kauniit puuleikkaukset, kuten kuvan tuoleista. 

Bongaa kuvasta "ihku" lumihiutalekoriste! Erityisen huvittava näillä säillä...