Köyhiä lapsia ja kuppikuntakyräilyjä

Maisemahehkutusten väliin täytyy kirjoittaa välillä myös vakavista asioista, jotka näkyvät, tuntuvat ja herättävät ajatuksia täällä päivittäin, kuten paikallisten ihmisten todellinen köyhyys.  Vaikka Dilissä on paremminkin toimeentulevia timorilaisia, niin kyllä ulkomaalaiset ja timorilaiset ovat räikeästi kahden kerroksen väkeä. Siihen törmää joka päivä kadulla, kaupassa ja kioskilla. Osassa ravintololoita käyvät vain malait, niitä pyörittävät malait, kaupoissa malai-kauppiaat ovat valikoineet myyntiin tuotteita, joita ostavat vain malait. 

Talomme lähinaapurissa asuu paikallisia lapsia. He huutelevat usein pihalla lasten nimiä lisäten niiden perään e-kirjaimen. Kerran kolme heistä kävikin meillä leikkimässä, mutta sillä välin, kun olin hetken toisessa huoneessa kolmesta lapsesta kaksi oli mennyt keittiöön ja syönyt kaikki lasten murot. Toinen tutki innokkaasti jääkaapin sisältöä. Lopetti kuitenkin, kun tulin paikalle. Sen jälkeen he lähtivät ja myöhemmin huomasin, että myös tytön pieniä muovisia koruja oli hävinnyt. "Nälkäänsä he varmaan söivät eikä tyttö ollut rihkamakorujensa katoamisesta millänsäkään", ajattelin. Mutta kun seuraavana päivänä koko naapuruston lapset olivat meidän ovella, päätin rajata leikit ulos pihalle. 

Yhtenä iltana olimme syömässä rannalla portugalilaisessa ravintolassa. Ravintolan terassi rajautui matalalla muurilla hiekkarantaan, jossa oli paljon paikallisia lapsia, ikähaitari 1-13 vuotta) telmimässä. Asetuimme muurin vierelle ja tilasimme ruokaa. Pienimmät lapset kipusivat siihen ihmettelemään iltaherkkujamme täysin häpeämättömästi. Omien lasten siinä nirsoillessa, "Äiti, en sitten syö burgeria, jos siinä on niitä vihanneksia" -tyyliin, tuli mieleen, että mielelläni antaisin kaiken tai ainakin loput nälkäisemmille. 

Ei voi kuitenkaan ruokkia kahta muksua, jos ei pysty ruokkimaan koko rantaa tai koko naapurustoa. Mieheni sanoi, että sitä varten tulisi hankkia soppatykki. Näitä pieniä on täällä paljon, vaikka syntyvyys on myös laskenut viimeisen kymmenen vuoden aikana melkoisesti. Vielä vuonna 2003 luku naista kohden oli maailman korkein eli 7,8 ja nyt se on noin 3. Katukuvasta näkyy selvästi, että nuorisoa on paljon. Erityisesti kaduilla hengailevien nuorten miesten määrä pistää silmään. 

 

Elintaso- ja kulttuurierot aiheuttavat herkästi aistittavia asenteita ja jännitteitä täällä asuvien kansallisuuksien välillä. Entisillä vallanpitäjillä, portugalilaisilla ja indonesialaisilla, on omat kuppikuntansa ja asenteensa paikallista väestöä kohtaan. Lenkkeillessäni tiistai-aamupäivisin olen tutustunut muutamaan indonesialaiseen ravintolan rakentajaan. Eilen toinen heistä paljasti pitävänsä kaikkia timorilaisia laiskoina juoppoina, jotka vain tappelevat ja pelaavat uhkapelejä! 

Toisaalta me taas näemme joka päivä työssään ahkeroivia timorilaisia. Työtahti kyllä vaikuttaa länsimaihin verrattuna hitaammalta ja koulutuksen vähäisyys on käsi kädessä lopputuloksen laadun kanssa. Esimerkiksi rakennukset valmistuvat hitaasti ja ravintolassa palvelu on usein hidasta ja ontuvaa. Aina tilattua annosta ei tule ollenkaan huomauttamatta. 

Paikallisessa työväestössä näyttää myös elävän sisäinen kapina vanhaa siirtomaavallankäyttökulttuuria kohtaan. Ja kun täällä edelleen usein se isoin pomo tai yrittäjän paras asiakas on ulkomaalainen, asenne on aika ymmärrettävä. Moni timorilainen ajattelee varmasti, että "mitä tuokin miljönääri* minua on tullut tänne määräilemään."

* Kaikki länsimaalaiset ovat täällä suhteellisesti ajateltuna aika roopeankkoja. Vertailun vuoksi suomalaisen tarjoilijan keskipalkka on Helsingissä noin 2600 U.S. dollaria, kun se täällä Dilissä on noin 100 dollaria.