Pro kouluasu

Lasten opettaja päätti, että kevätlukukaudella lasten koulussa käytetään kouluasua. Vaaleansiniset logoteepaidat tilattiin jo syksyllä, mutta ne eivät olleet päivittäisessä käytössä. Ajattelin ensin, että "onko nyt pakko? Mitä väliä sillä nyt on, mitä laittaa kouluun päälle? Ja mistä me nyt löydetään toivotut laivastonsiniset hame ja shortsit?"

Juoksin yhden viikon pieniä paikallisia, ilmastoimattomia ja täyteen tupattuja vaateliikkeitä. Sitten syttyi lamppu: räätäli! Otettiin mitat, viikon otti ja sitten haettiin valmiit alaosat. No ei aivan. Pojan shortseissa vyötärö oli liian kireä ja se piti vielä löysätä. Tilattiin vielä muutama t-paita lisää, ettei  tarvitse joka päivä pestä.

Olen muuttanut mieleni täysin: Suomeenkin kouluasut ja tässä perustelut:

• Aamutaistelut etenkin tytön kanssa ohi. Ei tarvitse enää riidellä, mikä hame laitetaan (AINA PITÄÄ OLLA HAME, ei ikinä shortseja ja anna olla, kun kaikki lempihameet olivatkin pesussa...). Nyt neito käyttää iloisen tyytyväisesti sinistä vekkihametta, kun muillakin on samanlaiset eikä vaihtoehtoja ole.
• Kouluvaatteet säästävät myös kukkaroa ja vaivaa, kun ei tarvitse ostella uusia vaatteita. (No tämä korostuu etenkin täällä, kun tarjonta ei ole niin runsasta eikä oikein hivele skandinaavin makua.)
• Ei tarvitse pelätä, että lapsia kiusattaisiin koulussa ainakaan vaatteiden takia. Poika nimittäin eilen kertoi, että hänelle ei saa laittaa muropatukoita evääksi, koska silloin muut alkavat nauraa...vaatinee jotain selvittelyä. Ehkä he eivät ole koskaan ole nähneet sellaisia. Nyt kun lapset ovat omassa koulussaan jo muutenkin vähän erinäköisiä kuin muut, ainoita pellavapäitä, niin kouluasulla on täällä varmasti myös psykologisesti myönteistä vaikutusta. Samanlaisissa vaatteissa kokevat ehkä olevansa enemmän myös "samaa joukkoa" muiden kanssa.

Tuli mieleen, että kouluasuilla voitaisiin ehkä myös Suomessa vähentää sitä vähän vanhemmille koululaisille tyypillistä kilpavarustelua joidenkin merkki- tai muotivaatteiden osalta. 

Vai ovatkohan nykysukupolvet jo viisaampia, ekologisempia ja arvostavat enemmän yksilöllisyyttä kuin omassa nuoruudessani Espoossa? Kärjistetysti kaikilla piti olla silloin levikset 501, tukka permanentilla, edessä torttu ja kovemmilla mimmeillä oli pilottitakki. Oi niitä aikoja!

Autoretki Glenoon, osa 2: kylillä

Glenon kylässä on noin 8100 asukasta (luku vuodelta 2010). Tässä autoretkessä retken teko itsessään oli se tärkeämpi pointti kuin kohde...

Pääkadun varrelta

Markkinoilla

Tyypillinen paikallinen "ravintola". 

Lounasta

Kummatkohan ottais, TOMSit vai Niket?

Saippuaa. Vielä kun olis sitä puhdasta vettä...

Kiossilla

Oikealla kuvassa Beteliä, jota paikalliset, erityisesti iäkkäämmät, tykkäävät jauhaa suussaan. Aiheuttaa kuulemma pientä päihtymystilaan viittaavaa tunnetta, kuten tupakka tai nuuska. Ilmeisen koukuttavaa ja värjää hardcorekäyttäjien hampaat, ikenet ja huulet punaisiksi. 

Tien päällä taas

Vähän kylän ulkopuolella sijaitsi verstas. Kerrossängyillä on takuuvarmasti kysyntää.

Näkemiin Gleno!

5 kuukauden summausta

Viisi Dili-kuukautta takana ja seitsemän edessä. Ei harmita, että repäisimme ja lähdimme perheen kanssa asumaan vuodeksi Kaakkois-Aasian uusimpaan valtioon.

Syksy (tai täällä kevät) tropiikissa on ollut täyttä elämää. Lapsiperheessä arkea ja rutiineja ei pääse pakoon, vaikka kulissit muuttuvat. Uudessa kodissa tai retkimajoituksessa on saatava aamupalaa, lounasta, päivällistä ja iltapalaa, kylpy ja hammaspesu. Aina on päästävä syliin ja uudessa maassa on saatava ehkä vielä kotimaata enemmän kannustusta ja tukea, jotta jaksaisi leikkiä ja oppia asioita välillä vieraalla kielelläkin. 

Toisaalta pienet lapset ovat yllättävän sopeutuvaisia ja innostuvat helposti uusista ihmeistä, esimerkiksi kotiterassilta löytyvistä puolen nyrkin kokoisista kotiloista, auton ikkunan taakse ilmestyvistä vesipuhveleista tai ihan vaan rannalta löytyvistä roska-aarteista (jotka eivät kotiin kannettuina erityisesti ilahduta äitiä).

Vuoden 2013 listauksia:

Syksyn kohokohdat:

- Timorin korkeimmalle vuorelle kiipeäminen kolmen lapsen kanssa

- Alkuviikkojen uimarantahuumapäivät Area Brancalla ja Cristo Rei backsidebeachillä
- Viikonloppuretki Baucauhun ja erityisesti lettuaamiainen Watabo-beachillä
- Neljän päivän reissu Ataurolle
- Koulun joulukonsertti

Arjen plussia ja miinuksia

Plussaa

+ Mana eli kodinhoitaja käy kahdesti viikossa siivoamassa kevyesti, pesemässä pyykit ja tiskaamassa astiat
+ Aina on lämmin. Pukeutumiseksi riittää joka päivä shortsit ja t-paita.
+ Luonto ja maisemat ovat ihailtavan kauniita.
+ - Aurinko. Kaamosväsymystä ei tule, koska valoa riittää. Tosin jatkuva hellekin väsyttää välillä.
+ ja - Timorilaiset ovat pääosin ystävällistä ja hymyilevää kansaa. Välillä he ovat kuitenkin jopa kiusallisen kiinnostuneita malaeista (malae=ulkomaalainen, vaan ei indonesialainen).
+ Ravintolassa syöminen on vähän edullisempaa kuin Suomessa.
+ Täällä ei näe katukuvassa huumeiden käyttöä tai prostituutiota, kuten esimerkiksi Balin Kuta-beachillä tai Thaimaan turistighetoissa.

+ Hetken huohahdustauko Indonesiaan on helppo ja suhteellisen edullinen toteuttaa (uusi Lonely Planet on jo yöpöydällä...)

+ Harrastusmahdollisuudet ovat hyvät. Mies on aiempaa iloisempi, kun kotoa pääsee suoraan SUPpaamaan ja naapurilta saa lainata lautaa.
+ - Paikalliset tykkäävät kovasti lapsista. Tosin vaaleat muksut saavat omasta mielestään välillä liikaakin huomiota.

Miinusta

- Hintataso on korkea, esimerkiksi ruoka maksaa lähes saman verran kuin Suomessa.
- Ilman autoa lapsiperheen olisi todella hankalaa elää Dilissä.
- Jätehuolto ei toimi eivätkä paikalliset ymmärrä, ettei luontoon saa heittää jätettä. Siis joka paikassa on roskaa ja likaa.
- Jos lapset sairastavat, se huolestuttaa enemmän kuin Suomessa.
- Paikalliset manat siivoavat usein huonosti ja pesevät pyykit vähän niin ja näin. Ulkomaalaisen on kuitenkin lähes velvollisuus palkata mana. (Mana tarkoittaa kodinhoitajan lisäksi myös ainakin tarjoilijaa, vanhempaa naista ja rouvaa.)
- Kouluun on tehtävä joka päivä eväät.
- Hyttysiä, kärpäsiä ja muita hyönteisiä on paljon erityisesti sadekaudella
- Ruokakaupat ovat huonosti varustettuja, joten terveellistä ja monipuolista ruokaa on vaikea valmistaa.
- Myös monia muita tavaroita: keittiötarvikkeita, vaatteita, työkaluja tms. on vaikea löytää kaupoista tai niitä ei ole edes saatavilla.
- Erityisesti naisten on oltava varovaisia. Iltaisin ei voi lähteä yksin kävelemään eikä ajelemaan taksilla.
- Varkauksia tapahtuu paljon. Rahalle tai arvotavaroille ei voi kääntää selkäänsä hetkeksikään.
+ ja - Palvelu on usein hidasta eivätkä paikalliset osaa englantia, mutta toisaalta turisteja ei ole paljon, joten ei ole myöskään jonoja eikä tungosta.

Suomalaisista herkuista kaipaan itse eniten:

1. marjoja: mansikkaa, mustikkaa, herukkaa ja vadelmaa (ihan pakasteetkin kelpais)
2. luonnonjugurttia (en ole vielä tehnyt itse)
3. rahkaa
3. ruisleipää tai please...edes moniviljaleipää
4. salmiakkia
5. suklaata
6. lakua
7. kuivaa omenasiideriä
8. tuoretta maitoa (UHT:n makeus kyllästyttää)
9. Tapolan tulikukko/keppimakkaraa
10. makeita miniporkkanoita

Autoretki Glenoon, osa 1: matkalla

Koulussa taas!

Lapsilla on alkanut joululoman jälkeen koulu. Syyskuun alusta asti lapset ovat käyneet kolmena päivänä viikossa koulussa. Sanon koulu, koska suomalaisessa päiväkodissa, kirjaimien ja numeroiden opettelulle, eli lukemiselle ja laskemiselle, ei tietääkseni anneta yhtä suurta painoarvoa. Ei edes esikoulussa.

Kouluun lähtö ei aina ole ollut ihan helppoa. Pitkien vapaiden jälkeen on joskus haettu esikoista kotipihan puskista ja kuopus on viety lähes ilkosillaan autoon pukeutumaan päivää varten. Viime viikolla esikoinen ehti käydä koulussa yhden päivän ja tuli kipeäksi. Ihan kuin kotona Suomessakin on joskus käynyt ensimmäisten päiväkotipäivien jälkeen.

Dilissä kaikki englanninkieliset ovat tietenkin yksityisiä. Valitsimme tämän koulun, koska opettaja vaikutti niin motivoituneelta, koulu on keskihintainen, lapsia on vähän (13-20) ja hoitajia paljon. Lapsista noin yksi kolmasosa on timorilaisia ja loput ovat ulkomaalaisia.

Pieniä aamueripuraisuuksia lukuun ottamatta uskomme, että lapset ovat viihtyneet ja ainakin he ymmärtävät paremmin englantia kuin tänne tullessaan. Yhtenä aamuna sain koulumatkalla selostuksen päiväohjelmasta. Se meni jotenkin näin: "Ensin lauletaan ja tanssitaan, sitten opettaja lukee kirjaa, sitten syödään eväitä, pienet nukkuvat ja isommat tekevät tehtäviä, syödään uudestaan eväitä ja mennään ulos leikkimään."

Opettaja järjesti lukukauden päätteeksi hienon joulukonsertin. Konsertti kesti viisi tuntia ja ihmettelimme, miten lapset jaksoivat. Vain pienimmille alkoi tulla suru puseroon loppuvaiheessa. Kulttuurieroista kertonee se, että yleisö vain nauroi, kun pienet lapset alkoivat itkeä väsymystään. Olimme myös ainoiden vanhempien joukossa, jotka tulivat paikalle ajallaan. Siitä huolimatta, että kutsussa painotettiin konsertin alkavan kello viisi, suurin osa yleisöstä istuutui penkkeihinsä vasta puoli kuusi.

Kova tarve laadukkaammalle perusopetukselle

Kaikille paikallisille koulunkäynti ei vielä ole itsestään selvyys. Timorilaisissa perheissä on usein paljon lapsia ja on ihan tavallista, että lapsia otetaan pois koulusta, jotta heistä olisi apua kotona ja perhe säästäisi rahaa koulukuluissa. Jopa 70 prosenttia oppilaista jättää koulun kesken ennen yhdeksättä luokkaa.

Opetuksen taso on huonoa ja kuuden vuoden koulutukseen kuluu oppilailta keskimäärin 11, 2 vuotta. Täällä on todella kova puute koulutetuista opettajista. Vuonna 2007 vain 25 prosentilla maan 12 000 opettajasta laillinen opettajan pätevyys.

Nuorista naisista (15-24) noin 21 prosenttia ei osaa lukea

Nuorista miehistä (15-24) noin 20 prosenttia ei osaa lukea

Lukutaidottomien määrä on kaikkialla maassa edelleen suuri, mutta erityisesti maaseudun naisten ja tyttöjen keskuudessa. Koulua käyvätkään eivät opi lukemaan nopeasti. Noin 30 prosenttia kolmasluokkalaisista ei ymmärrä kunnolla lukemaansa. Ongelmia aiheuttaa kielimuuri, koska opetuskieliä on kaksi ja suurin osa opetusmateriaaleista on vain portugaliksi.

Sorry, no have, finished.

Olimme tämän vuoden ensimmäisenä viikonloppuna nauttimassa pienimuotoista illallista ravintolassa, kun tapahtui odottamaton asia. Tarjoilija tuli kysymään, olemmeko tyytyväisiä vai haluaisimmeko tilata jotain lisää. Suumme loksahtivat auki. Tämä on ekstraa, jota Timorissa on tapahtunut vain muutamassa vähän "paremmassa"

paikassa.

Timor-Lestessä menee nimittäin vielä jonkin aikaa, että maa on valmis palvelemaan turisteja. Kuten otsikko kertoo, usein kaupassa tai ravintolassa on tarjolla eioota tai sitten tavara on päässyt loppumaan. Välillä "finished" tosin näyttää tarkoittavan, ettei kyseistä tavaraa ole koskaan tarjolla ollutkaan. Joskus kannattaa ennen listaan vilkaisua, suoraan kysyä, mitä teillä tänään on.

Ihan pelkkä hymykin saattaa asiakaspalvelutyössä usein unohtua. Tyypillistä on, että ravintolassa on kymmenen tai kaksitoista tarjoilijaa, mutta asiakkaita vain kahdessa pöydässä. Jos haluaa tilata jotain lisää, voi olla että täytyy itse nousta ja mennä kertomaan siitä sivustalla notkuvalle tarjoilijapatrollille. Muutaman kerran on laskuakin pitänyt käydä maksamassa keittiön ovella.

Pitsalauantai

Välillä pitäisi saada kunnon pitsaa, mutta Dilistä ei oikeaa italialaista saa. Pohja on aina liian paksu, huonosti paistettu tai täytteet ovat jotenkin puutteellisia. Ei tietoakaan rucolasta tai parmankinkusta. Nyt laihaa lohtua pitsaihmisille tuo uusi italialainen ravintola, jossa oli ainakin tunnelma kohdillaan. Vaikkei hinta-laatusuhde oikein kohdannutkaan, lauantai-illan juhlaillallinen oli onnnistunut.

One dollar beach

Itsenäistymisen aikoihin ulkomaalaisten tuli maksaa yhden dollarin maksu kyläläisille käydessään tällä rannalla. Nyt olisimme saaneet uida ilmaiseksikin, mutta perinnettä kunnioittaaksemme maksoimme silti paikalliselle miehelle, kun hän tuli pyytämään. Tässä eilisen lepopäivän maisemia. Voihan näistä just ja just sen dollarin maksaa...

Sadekaudessa on nyt uuden vuoden kunniaksi ollut jo useamman päivän tauko. Kuumuus houkuttaa veden äärelle.

Reggae goes to Dili

- Joo, mä tiedän. Se on sellasta ihan rentoo musiikkii. Ei niinku rajuu rokkii. Mä tykkään, ennakoi viisivuotias Reggae-konserttiin menoa. 

- Voiko tanssia?, kysyi kolmevuotias. 

- Voi tanssia, lupasin. 

Siis menoksi. Ensin käytiin ottamassa limsat ja sitten ajettiin konserttipaikalle, PG:lle ( eli Palacio de Governon edustalle ). Tanssittiin muutama tarttuva timorilaisreggaebiisi, indonesialaisilla vahvistetun kokoonpanon alkumelodiat eivät saaneet meitä syttymään. 

Lapset leikkivät ostamillaan lentohyrrillä aikansa. Sitten tuli väsymys. Muutaman kilometrin kotimatka autossa ja pienten silmät lurpsahtelivat kiinni. Kotiin päästyä, uni tuli heti eikä kukaan herännyt yöllä. Onnistunut iltariento!