Sopeutumisesta

Minulta kyseltiin ennen tänne lähtöä paljon sopeutumisesta uuteen ja täysin erilaiseen kulttuuriin. "Kestätkö sä sitten siellä? Jaksatko sä sellaista elämää?", kysyi yksi sukulaisistani kesällä. En tiedä tarkkaan, mitä hän tarkoitti kysymyksellään. Toisaalta en tiennyt, mihin olin tai olimme tulossa. Ei varmasti tiennyt sukulaisenikaan.

Oma lippu on uuden valtion ylpeys.

Nyt olemme olleet täällä reilun kuukauden. Olemme kokeneet huippuhetkiä ja turhautumisen tuokioita. 

Hienot kokemukset ovat liittyneet täällä usein luontoon tai eläimiin. Kun ensimmäistä kertaa pysäyttää auton vesipuhvelilauman vaelluksen takia tai ihailee veden päällä kasvavaa Mangrovemetsää. 

Mangrovea

Turhautumista on aiheuttanut esimerkiksi, kun paikalliselta operaattorilta ostettu nettitikku toimii kaksi päivää ja sitten enää ei, tai kun pankissa pitää käydä kolmesti selvittämässä, miksi nettipankin salasana ei toimi eikä se edelleenkään toimi. Myös auton hankinta ottaa aivoon, kun lähes 20 vuotta vanhoista romuista pitäisi maksaa yli 10 000 dollaria. Hinta määrittyy tietysti ja varmasti myös ostajan ihonvärin mukaan. Luulisi myös, että jos haluaa autonsa myydä, kannattaisi tulla sitä esittelemään sovittuun paikkaan ja aikaan, mutta ei. Yksikin autonmyyjä on tehnyt meille jo kahdet oharit. 

Paikalliset tuovat autojaan myyntiin rantakadulle. 

Itsessään jo vastenmielinen auton pakkohankinta tuntuu entistä ikävämmältä. Jossitellaanpa vähän: jos näin pienessä kaupungissa olisi toimiva joukkoliikenne, vähän enemmän liikennesääntöjä ja hyvät kevyen liikenteen väylät, täällä ei todellakaan tarvitsisi yksityisautoilla eikä mopoilla. Nyt pienten lasten kanssa on lähes mahdoton päästä kadun yli tai edes edetä täyteen parkkeeratuilla korkeakynnyksisillä jalkakäytävillä, joita sentään jonkin verran täällä on. 

Luin kesäloman päätteeksi Merja Mähkän pitkästä reppumatkasta kertovan kirjan, kun keväällä olin vitsaillut meidän perheestä tulevan kodittomia reppumatkaajia. On kuitenkin oikeasti eri asia lähteä perheen kanssa asumaan vuodeksi kehitysmaahan, kuin reissailla sinkkuna, villisti ympäri maailmaa. Viimeinen luku blogeista kootuista kirjassa kertoi Mähkän sopeutumisesta takaisin Suomeen. Siihen koin eniten nyt samaistuvani. Mähkä kertoi, kuinka hän kiillotti kahvipannuaan omassa kodissaan ja löysi vaateliikkeestä juuri Suomeen sopivan mekon. Sellainen sopeutuminen on  arkipäivää täällä: olemme hankkineet vesiautomaatin keittiöön ja olen ymmärtänyt, etteivät valkoiset hellevaatteet ja shortsit oikein sovellukkaan Dilin likaisille kaduille käytettäväksi. Mana ( siivooja ja kodinhoitaja), kun pesee vaatteet käsin eikä näytä saavan valkoisia ihan puhtaiksi. 

Paikalliset naiset käyttävät usein pitkiä housuja ja hameita. Epäilen, että paikallisten sääret pysyvät lämpiminä katolilaisen siveyden takia. Kaikilta osin tuskin tarvitseekaan yrittää sulautua massaan. Maallisena luterilaisena aion uida jatkossakin uima-asussa enkä vaatteet päällä, kuten täkäläisillä näyttää olevan tapana. 

Jokapäiväiseen siivoojan tulo kotiin ei myöskään ole ollut niin helppo nakki, kuin olisin Suomesta käsin kuvitellut. En voi mitään, että haluaisin sanoa hänelle: "Kyllä minä voin itsekin tiskata likaamani astiat ja lakaista lasteni roskaamat lattiat. En tarvitse mitään palvelijaa, koska olen ihan tavallinen ihminen." 

Mana tuli taloon.

Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Jos sanoisin hänelle noin, hän pitäisi minua todennäköisesti superitsekkäänä länsimaalaisena, joka ei arvosta hänen työtään eikä halua hänen pitävän työpaikkaansa. 

Siivoojan tulo kotiin joka päivä rikkoo myös minun käsitykseni tietystä yksityisyydestä. Ensimmäisinä päivinä hänen vieraillessaan pyörin talossa ja olin omituisesti tekevinäni jotain hyödyllistä. Nyt pystyn jo kevyesti juomaan aamukahvia portailla, kun hän petailee sänkyjä sisällä. Kerran kuussa siivojat eivät tule töihin. Kysyin eilen vuokraisännältäni, onko heillä vapaapäivä. "Ei, mutta maksoin heille eilen palkan. Näin käy aina. Palkanmaksun jälkeisenä päivänä, he ovat kadonneet shoppailemaan tai jotain", mainio isäntämme kertoo käsiään levitellen ja silmiään pyöritellen. 

Sopeutumisemme täällä asumiseen on vielä monilta osin kesken. Lapset kävivät viikko sitten ensimmäistä kertaa kerran aamupäivähoidossa. Pienemmälle paikka tuntui mieleiseltä ja sopivalta (siellä sai tehdä palapelejä ja kaverit olivat suunnilleen samanikäisiä), mutta viisivuotias tunsi itsensä sinne jo liian isoksi. Useimmat viisivuotiaathan ovat täällä jo koulussa. Koko viikko äidin ja pikkusiskon kanssakin tuntuu vähän tylsältä. Lapsen sanoin: "Olis kivempi jos olisi sillai välillä vapaapäivä ja välillä ei." Niin se on aikuisestakin. Koko vuotta ei voi lomailla. Mieli etsii rutiineja, järjestystä ja arkisia juttuja. 

Pikkuhiljaa niitä alkaa tullakin. Tällä viikolla lapset ovat käyneet toisessa päiväkodissa, missä on isompiakin lapsia. Maanantaisin käymme jo uimassa ja viikonloppuisin retkeilemässä. Ainakin kerran viikossa on ohjelmassa auringonlasku ja leipäkivenheitto. Olen saanut myös käsiini lähimmän kuntosalin viikko-ohjelman... ja ensi viikolla saamme jo autonkin. 

Auringonlasku ja heitto.

Yhdestä asiasta olen melko varma. Kehitysmaassa asuminen vaikuttaa vahvistavan perheen sisäisiä suhteita. 

Rakkautta rannalta.